Onneksi tuo teiniangsti meni taas ohi. Stressi saa minussa esiin aina huonoimmat puolet. Pari viime päivää on tullut viipotettua hullun lailla joululahjojen ja muiden pakollisten kuvioiden perässä. On ostettu lahjoja, pakattu niitä, ostettu joulukortteja ja metsästetty niihin osoitteita, käännetty ja väännetty. Ja vielä jäljelle jää leipominen, siivoaminen ja parin puuttuvan lahjan hankinta. Joka vuosi sovitaan perheen kanssa, että ei osteta kuin yksi lahja jokaiselle. Joka vuosi on myös havaittu, että joulukuusen juurelle kertyy valtava kasa lahjoja. Kukaan ei nimittäin noudata tuota yhden lahjan periaatetta. Parina viime vuonna on tosin alettu vakavasti puhua siitäkin vaihtoehdosta, että jokainen ostaisi itse itselleen mieluisan joululahjan. Säästyttäisiin turhan rojun keräämiseltä.

Lapsi on asia erikseen. Hän saa lahjoja kyllä enemmän kuin yhden. Nyt, kun lapsi on vielä hyvin pieni, olen laittanut vain muutaman lahjan. Lapselle täytyy kuitenkin vähän väliä ostaa kaikenlaista ympäri vuoden. Kun hän vähän varttuu ja vanhenee, on sitten mietittävä tarkemmin, kuinka paljon ja minkälaisia lahjoja laitetaan. Etenkin, jos jossain vaiheessa mukaan kuvioihin tulisi toinenkin lapsi. Ainakin sitä voi toivoa.

Vuosien mittaan nämä joulun odotuskuviot ovat olleet hyvin erilaisia. On ollut jouluja, joista en edes halua muistaa mitään ja on niitä jouluja, joita olen todella odottanut. Nyt odotan joulua eri tavalla kuin aiemmin. Jotenkin haluaisin luoda omalle lapselleni vahvan ja miellyttävän jouluperinteen - samalla tavalla kuin itselläni on lapsena ollut. Siihen vain on vaikea sovittaa kaikkea sitä, mitä elämä tuo mukanaan.

Avokin iltavuorot ovat niin rentouttavia. Siis lähinnä ne rentouttavat siltä kantilta minua, ettei minun tarvitse kyseisen ihmisen pärstää katsella kotona juuri lainkaan. Avokki nukkuu puolille päivin ja lähtee töihin kahdeksi. Siinä on se pari tuntia laatuaikaa, mitä iltavuoroina nähdään. Illalla minä olen jo nukkumassa, kun hän koluaa ovesta sisälle. Aika useinkin olen vain helpottunut siitä, että minun ei tarvitse hänen kanssaan paljoa jutella tai muuten vuorovaikuttaa viikolla. Olen tosin havainnut, että nyt viikonloput ovat alkaneet tuntua ahdistavilta. Silloin avokki on kotosalla enemmän ja aiheuttaa saamattomuudellaan sitä ärtymystä enemmän kuin se kuuluisa käpy jäisen kuusen latvassa.

Todennäköisesti minun ei pitäisi olla avokkini kanssa ollenkaan. Olen kaikin puolin alkanut havaita ärtyväni milloin mihinkin hänen teoissaan ja tavoissaan. Minua ärsyttää, kun hän puhuu, syö tai vain on tekemättä mitään. Toki minua ovat monetkin piirteet ärsyttäneet ihmisissä ennenkin, mutta tässä on jotain sellaista, joka menee yli. Tulee jotenkin sellainen tunne, että olen avokin kanssa yhdessä aivan vääristä syistä. Päällimmäisenä syynä ehkä se, että en hänen äitinsä takia millään hennoisi erota. Siis hänen äitinsä on aivan oikeasti todella kultainen ihminen, jonka olen tuntenut entuudestaan aivan muista yhteyksistä. Hänelle en haluaisi aiheuttaa huolta pojastaan. Jotenkin minä ainakin kuvittelen, että avokki on tunnetasolla enemmän kiinni minussa kuin minä hänessä.

Voi olla, että olisi viisainta jakaa hackmanit kahteen eri laatikkoon. Tämä menee niin teiniangstin puolelle, että parempi olla taas vuodattamatta liikaa tuntoja.

"Voi hyvää päivää taas!"

Siinä oli koko illan pukuloiston kattava kommentti. Onhan se mukavaa, että ihmiset panostavat niihin vaatteisiinsa, mutta silti herää kysymys; olisiko ehkä kannattanut itsekin katsoa peiliin ennen lähtöä, eikä ainoastaan luottaa sokeasti vaatteen suunnittelijan mielipiteeseen. Oma lukunsa sinällään ovat ihmiset, joilla on sen verran lihaa luiden päällä, ettei piukeinta pikkuhamosta edes kiskota ylle. Kannatan kyllä värien käyttöä myös nk. plus-kokoisilla ihmisillä, mutta punaisesta pallosta tulee mieleen tomaatti tai puolukka. En siis ehkä pukeutuisi siihen väriin kovinkaan vartalonmyötäisesti, jos vartalon malli muistuttaa palloa.

Ehdottomasti karmivimpia olivat kuitenkin nämä printtipuvut. Miksi ihmeessä ihminen laittaa päälleen teltan, johon on printattu nälkiintyneen näköinen tummaihoinen lapsi? Voihan se olla kannanotto, kyllä vaan. Minä en silti ymmärrä, miksi sellainen laitetaan päälle tilaisuuteen, jossa on pukukoodi ja oletuksena naisilla iltapuku. Minun käsitykseni mukaan iltapuvun on tarkoitus olla juhlava, ei kantaaottava. Olihan siellä toki näytillä vaatteita, jotka oli tehty vanhoista sukkahousuista ja mainosviireistäkin. Seuraavaksi on varmaan sitten Alkon muovikasseista tehty puku jollakulla.

No, onneksi itse en ole lähelläkään päätyä linnaan juhlimaan. Ei siis tarvitse kantaa huolta siitä, millä omat puutteensa piilottaisi tv-kameroilta. Vielä ensi vuonnakin saan aivan rauhassa istua oman vastaanottimen ääressä ja suureen ääneen arvioida, miten ihmeessä ihmiset voivat valikoida niin karmivia rättejä ylleen.

Mikä siinä onkin, että elämässä monet asiat tuntuvat menevän ja tulevan, kuten kellon heiluri? Vähän väliä puolelta toiselle, äärilaidasta toiseen. On niitä hetkiä, kun asiat vain ottavat päähän ja niitä hetkiä, kun miettii, etteivät asiat voisi olla paljoa paremmin. Ehkä kyse on jostain minulle tyypillisestä ajattelusta, ehkä vain yleisestä tyytymättömyydestä elämääni. Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen aina jotenkin tuntenut olevani väärässä paikassa ja elämäni on aina mennyt väärin. Siis mikä tahansa muutos on ollut väärään suuntaan ja ihmiset elämässäni ovat aina olleet vääriä. Olisin jotenkin olettanut, että iän myötä tuota tunnetta olisi oppinut hillitsemään, mutta ei. Oma pää ei anna periksi siinä, että vähän väliä asiat ovat pielessä.

Kaikkinainen tyytymättömyys on jälleen tullut siihen ääripäähän, jossa mietin vakavasti avokin pihalle heittämistä. Totta kyllä, avokki on kunnollinen ja kiltti mies, mutta jotain todella oleellista puuttuu. Hän käy kiltisti töissä, ei ryyppää vapaa-aikanaan ja tulee toimeen lapsen kanssa. Hän ei kuitenkaan osallistu kotitöihin eli ei siivoa, tee ruokaa tai pese pyykkiä, ei hoida lasta, tee lumitöitä tai remonttireiskaile tarvittavia. Itse asiassa avokki lähinnä nukkuu puoleen päivään, jos mahdollista ja istuu tietokoneella kaiken mahdollisen aikansa, jollei satu käymään äidillään.

Sen minä jotenkin jaksan vielä ymmärtää, että hän käy töissä, eikä sen vuoksi osallistu kaikkiin kotitöihin yhtä paljon kuin minä. On kuitenkin niitä asioita, joihin olisi syytä osallistua, kun kerran samassa taloudessa yrittää asua. Lumityöt ovat yksi osa sitä listaa, johon olisi syytä osallistua. Tilanne kun kuitenkin on se, että yksi aikuinen ei pienen lapsen kanssa tahdo ehtiä tehdä lumitöitä kunnolla, kun lasta on pakko valvoa koko ajan. Avokki ei tunnu tajuavan, että hän yksinään pystyy tekemään koko pihan lumityöt puolessa siitä ajasta, joka minulla menee lapsen kanssa.

Ehkä suurin ongelma koko avokissa on kuitenkin se, että meidän välillämme ei ole minkäänlaista henkilökemiaa. Tai no - minun puoleltani ei ainakaan ole mitään kemiaa. En ole varmaankaan missään vaiheessa tuntenut mitään kipinöintiä avokkiin. En ainakaan jaksa muistaa sellaista hetkeä. Jos sitä kipinöintiä joskus on ollut, se lienee hävinnyt aika lailla samoihin aikoihin, kun alkoikin. Juuri tällä hetkellä avokki tuntuu suorastaan vastenmieliseltä. Miten sellaisen ihmisen kanssa voi elää, johon ei tunne minkäänlaista vetoa? Pelkkä hyötyminen tai tottumus ei riitä minulle.

Joululahjojen ostaminen ja pakkaaminen kysyy hermoja. Minulla on keskimääräisen rautaiset hermot asioihin, mutta lahjojen haaliminen ja paperiin kääriminen vie aina voiton hermoista. Ehkä yksi syy siihen hermojen kärähtämiseen on se, että vuodesta toiseen yrittää mahdollisimman salaa ja huomaamatta vääntää niitä kääröjä kasaan. Tähän salailuun liittyy tietysti se, että pitää olla salamaa nopeampi, jotta ei tule yllätetyksi housut kintuissa tai ehkä paremminkin lahjapaperit kädessä. Kun tarkkuutta vaativaan työhön lisätään kiire, kaaos on valmis, enkä minä ole koskaan toiminut hyvin sellaisessa kaaoksessa. Hallittu kaaos toimii aina, mutta ei tuollainen kaoottinen kaaos, jossa ei voi tietää, minne sakset ovat kadonneet, kun ne vasta äsken oli tuossa JA KUKA PRKL VEI TEIPIN JA MIHIN!!!!?

Onneksi joululahjoista suurin osa on jo hankittu. Vain pieniä, yksittäisiä täydennyksiä täytyisi vielä löytää. Yksi loistokeksintö tälle joululle oli tilata valokuvakirja lapsesta lähisukulaisille ja kummeille. Kirjat tulivat hyvissä ajoin ja niiden pakkaaminen on pari pykälää helpompaa kuin epämääräisen muotoisten vaatenyssäköiden tai keramiikkatonttujen. Kun on huono tuuri, avokin syntymäpäivät osuvat vielä ennen joulua kohdalle. Onneksi ostin sen verran reilulla kädellä avokille noita lahjuksia, että sieltä oli helppoa paketoida yksi lahja toisenlaiseen paperiin ja piilottaa vähän eri paikkaan. Joululahjat kun survotaan suoraan pukin säkkiin, josta niitä ei kukaan kaiva pois ennen aattoiltaa. Itse en suoraan sanoen edes viitsi enää toista kertaa ottaa esille jo kertaalleen pakattuja lahjoja.

Lapsena oli jotenkin niin huikaisevan jännittävää, kun yläkerran portaiden alle ilmestyi isoja muovikoreja, joihin pikkuhiljaa kasvoi suuremmat ja suuremmat lahjapinot. Totta kai joskus tuli käytyä kurkkimassa, lukeeko missään paketissa omaa nimeä, mutta kertaakaan en uskaltautunut yhtään avaamaan edes pikkuisen kulmasta. Jotenkin oli sellainen pelko, että lahjat jäävät kokonaan saamatta, jos jää kiinni siitä kurkkimisesta. Ja toki niin olisi voinut käydäkin. Oman lapsen kohdalla olen ajatellut mahdollisimman kauan salaa ostaa lahjoja, kun se vain on mahdollista. Jossain vaiheessahan se totuus lapselle valkenee kuitenkin, että joulupukki on.. no, kyllä te tiedätte.