"Lapsi on terve, kun se leikkii - ja sairas, kun se ei osaa lopettaa."

Itse asiassa, kun lapsi on sairas, se ei leiki. Ainakaan minun lapseni ei sairaana suostu leikkimään. Ei sen puoleen, että suostuisi tekemään mitään muutakaan kuin vain roikkumaan sylissä ja kitisemään. Ymmärtäähän sen, kun on huono olla, eikä itse osaa itseään auttaa. Ei siinä tosin auta äidinkään taidot, kun toiselta ei voi kuumetta pois ottaa, eikä tukkoista nenää saa avatuksi. Onneksi sylissä pitäminen auttaa edes henkisesti.

Oman lapsen myötä monet asiat ovat auenneet aivan toisella tavalla. Ei vähiten se, miten paljon lapsen kanssa eläminen todella vaatii, jos samalla yrittää luoda ihmissuhdetta ja saada edes joskus muutaman tovin aikaa ihan vain itselleen. En ole koskaan ymmärtänyt niitä vanhempia, jotka eivät tee yhtään mitään ilman lapsiaan. Minun kasvatusfilosofiaani ei kuulu esimerkiksi se, että lapsi nukkuisi samassa sängyssä kuin vanhemmat. Vielä vähemmän siihen kuuluu se, että lapsi saisi tehdä aivan mitä tahansa, jos vain haluaa. Jossain on mentävä raja, jonka ylitse ei mennä. Lapselle voi osoittaa rakkautta ja hellyyttä vaikka kuinka paljon, antamatta silti kaikessa periksi. Lapsi, jolla ei ole mitään rajoja, kasvaa turvattomuuden tunteeseen.

No, elämä on täynnä pieniä, vähän suurempia ja suuria pettymyksiä. Niihin on vain opittava suhtautumaan ja niiden kanssa on elettävä. Sairastelu on yksi osa niitä pieniä pettymyksiä.