Mikä siinä onkin, että elämässä monet asiat tuntuvat menevän ja tulevan, kuten kellon heiluri? Vähän väliä puolelta toiselle, äärilaidasta toiseen. On niitä hetkiä, kun asiat vain ottavat päähän ja niitä hetkiä, kun miettii, etteivät asiat voisi olla paljoa paremmin. Ehkä kyse on jostain minulle tyypillisestä ajattelusta, ehkä vain yleisestä tyytymättömyydestä elämääni. Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen aina jotenkin tuntenut olevani väärässä paikassa ja elämäni on aina mennyt väärin. Siis mikä tahansa muutos on ollut väärään suuntaan ja ihmiset elämässäni ovat aina olleet vääriä. Olisin jotenkin olettanut, että iän myötä tuota tunnetta olisi oppinut hillitsemään, mutta ei. Oma pää ei anna periksi siinä, että vähän väliä asiat ovat pielessä.

Kaikkinainen tyytymättömyys on jälleen tullut siihen ääripäähän, jossa mietin vakavasti avokin pihalle heittämistä. Totta kyllä, avokki on kunnollinen ja kiltti mies, mutta jotain todella oleellista puuttuu. Hän käy kiltisti töissä, ei ryyppää vapaa-aikanaan ja tulee toimeen lapsen kanssa. Hän ei kuitenkaan osallistu kotitöihin eli ei siivoa, tee ruokaa tai pese pyykkiä, ei hoida lasta, tee lumitöitä tai remonttireiskaile tarvittavia. Itse asiassa avokki lähinnä nukkuu puoleen päivään, jos mahdollista ja istuu tietokoneella kaiken mahdollisen aikansa, jollei satu käymään äidillään.

Sen minä jotenkin jaksan vielä ymmärtää, että hän käy töissä, eikä sen vuoksi osallistu kaikkiin kotitöihin yhtä paljon kuin minä. On kuitenkin niitä asioita, joihin olisi syytä osallistua, kun kerran samassa taloudessa yrittää asua. Lumityöt ovat yksi osa sitä listaa, johon olisi syytä osallistua. Tilanne kun kuitenkin on se, että yksi aikuinen ei pienen lapsen kanssa tahdo ehtiä tehdä lumitöitä kunnolla, kun lasta on pakko valvoa koko ajan. Avokki ei tunnu tajuavan, että hän yksinään pystyy tekemään koko pihan lumityöt puolessa siitä ajasta, joka minulla menee lapsen kanssa.

Ehkä suurin ongelma koko avokissa on kuitenkin se, että meidän välillämme ei ole minkäänlaista henkilökemiaa. Tai no - minun puoleltani ei ainakaan ole mitään kemiaa. En ole varmaankaan missään vaiheessa tuntenut mitään kipinöintiä avokkiin. En ainakaan jaksa muistaa sellaista hetkeä. Jos sitä kipinöintiä joskus on ollut, se lienee hävinnyt aika lailla samoihin aikoihin, kun alkoikin. Juuri tällä hetkellä avokki tuntuu suorastaan vastenmieliseltä. Miten sellaisen ihmisen kanssa voi elää, johon ei tunne minkäänlaista vetoa? Pelkkä hyötyminen tai tottumus ei riitä minulle.